Pelikatkomusiikkien soittaminen lätkämatseissa ei ole yhdentekevää.
Jäähalli-DJ:n toimenkuva, kuten varmaan levyjen soittaminen monessa muussakin paikassa, lukeutuu todennäköisesti niihin töihin, joita pidetään itsestäänselvyyksinä ja joista annetaan palautetta ainoastaan negatiivisessa muodossa, jos annetaan ollenkaan. Kotimaisissa puitteissa palkaksi on tarjolla todennäköisesti pieniä pennosia ja rutosti kiittämättömyyttä.
Musiikki itsessään on kuitenkin elimellinen osa jääkiekko-ottelua varsinkin Liiga-nimisessä viihdetuotteessa, miksei myös syvällisemminkin seurakulttuurin luomisessa. Siksi siltä, joka DJ-koppiin vapaaehtoisesti menee, voidaan odottaa asialle omistautumista ja tietotaitoa.
Pakko onkin todeta, että lähes kaikkien liigaseurojen musiikkilinja ottelutapahtumissa on pelkkää sillisalaattia. Linjaa haetaan milloin apuvalmentajan serkun levylaukusta, toisinaan cheerleadereiden tanssikuvioiden mukaan ja joskus puhtaasti radiolistojen kärjestä.
Harvassa seurassa tunnutaan ihan oikeasti miettineen, mistä meidän seuran oma yksilöllinen äänimaailma voisi koostua, mikä toimisi parhaiten juuri tälle kotiyleisölle ja miten sillä voitaisiin erottua kaikista muista. Niinpä on päätetty sekoittaa rokkia, iskelmää, teknoa ja räppiä sujuvasti sekaisin, vähän jokaiselle jotakin ja yleensä muiden liigahallien kappaleita kierrättäen.
Musiikilla voidaan vaikuttaa yllättävänkin paljon. Keväällä 2007 polemiikkia nosti Isku Areenalla soitettu Sommartider-kappale Pelicans kaataessa TPS:n säälipudotuspeleissä. Tietynlainen piikittely kuuluu asiaan, eikä tässäkään hyvän maun rajaa ylitetty, mutta toisaalta keskittyminen oli väärissä asioissa, kun yhteisen ilon keskellä keskityttiin DJ:n johdolla vastustajan pilkkaamiseen. Mukana oli varmasti nuoren liigaseuran keulimistakin historian ensimmäisen pudotuspelisarjan voiton varmistuessa.
Yleisöön se upposi kuin kuuma veitsi voihin, mutta voisi kai tilanteeesen löytyä jokin muukin kuin pilkkalaulu.
Aivan viime aikoina Pelicansin kotiotteluissa on myös soitettu tavallisilla pelikatkoilla muun muassa Lukon maalilaulua Final Countdownia. Kuten maanantain päivityksessä todettiin, lukeutuu se koko Liigan pitkäaikaisimpiin maalilauluihin. Maailmassa on miljardi musiikkikappaletta, mutta silti soittoon päätyy juuri kilpailevan seuran tärkein tunnussävel. Miksi?
Toki Final Countdown on yksi länsimäisen musiikin lähihistorian suurista hiteistä, mutta liigaottelussa sen soittaminen muualla kuin Raumalla on paitsi vastustajan kunnioituksen puutetta myös oman kotiyleisön aliarvioimista. Vastaavaa kuullaan myös Kärppien kotiotteluissa, joissa soi Pelicansin maalilaulu We’re Gonna Win.
Asiassa liikutaan yksityiskohdan tasolla, mutta varsinkin aktiivisimmille katsojille on vähintäänkin hämmentävää kuulla omassa kotihallissa kappale, joka herättää valtaisan tunnemyrskyn vierasottelussa. Entä, jos yhtäkkiä Ilves soittaisikin kotiottelussaan Tappara on terästä? Tai Ässien kotiottelussa soitettaisiin Lukko-laulua? Suorastaan absurdi ajatus, mutta käytännössä sama asia kuin maalilaulun soittaminen.
Yhä väljähtyvässä Liigassa pitäisi keskittyä seurojen identiteettien vahvistamiseen. Siihen tarvitaan osaltaan sopivaa erottautumista omaleimaisella musiikkityylillä ja toisaalta hyvähenkistä vastakkainasettelua – ei massan mukaan puuroutumista.
Sitä varten myös DJ-kopissa olisi syytä terästäytyä ja vierailla vähintään kerran kaikilla muilla liigapaikkakunnilla.